vertaistuesta ja ihanasta arjesta

On tyypillistä, että ihminen haluaa todistella että asiat ovat paremmin kuin ovat. Että, ei tää nyt iso juttu ollut tai et ei meillä ole mitään hätää. Se ehkä tuntuu ratkaisulta, jolla säästää itseään. Ennen tein itsekin niin. Tein paljon töitä, reenasin, valmensin, revin itseäni joka suuntaan.. Kuittasin muiden huolen sanomalla, että "nuorena jaksaa". Halusin näyttää jokaikiselle, että olen superihminen ja että jaksan 90 % enemmän kuin kukaan muu. Naurettavaa.

Nykyään en salaile sitä, että viimeisimmät vuodet ovat olleet rankkoja. Olen rohkeasti tilittänyt ystäville, joillekin sukulaisille, hakenut tietoa ja apua. Suurimmiksi tukipilareiksi ovat tulleet ihmiset, jotka tekevät samalla tavoin. Monesta kaverista (nykyään ystävästä) en olisi päällepäin uskonut, minkälaisia asioita he ovat käyneet läpi. Tutustuessa he ovat kuitenkin avanneet mielensä ja tarinansa minulle. Kertoneet, miten elämä on kohdellut ja hyväsydämisesti, vilpittömästi neuvoneet kuinka selviän paremmin silloin kun tuntuu etten selviä. Se on parasta vertaistukea. Ja sitä en olisi löytänyt, ellen olisi avoimesti keskustellut ihmisten kanssa siitä, millaista elämä OIKEASTI on. Olen räpätäti enkä enää pelkää kertoa asioistani.. Luulin ettei monta kaltaistani hölisijää ole, vaan ihmiset haluavat pitää yksityisasiat itsellään, mutta voi kuinka väärässä olinkaan!! Kuinka monta yhtäläisyyttä, kuinka monta samankaltaista menneisyyttä ("kohtaloa") olen löytänyt ystäviltäni, kun hekin ovat puhuneet. Olen siitä kiitollinen. Kipeiden asioiden jakaminen ja yhteenkuuluvuuden tunne samanlaisten kokemusten vuoksi on uskomattoman vahva pohja kestävälle ystävyydelle. Toki luotan muidenkin, ei-samanlaisia-kriisejä-kokeneiden ystävieni pysyvän matkassa; heistä olen kiitollinen myös - ystävyys vaan on erilaista.

Olin kylässä uudella tutullani torstaina. Tapasimme elokuussa koulutuksessa, uudelleen lokakuussa seminaarissa ja sen jälkeen facebookissa. En ollut edes aavistanut, kuinka samanlainen tausta hänellä voisi olla. Ajattelin hänellä olevan ydinperhe, normaali koulu-työ-perhe-tausta jne. Jälleen kerran yllätyin!! Samanlaisia kokemuksia säkkikaupalla, uskomatonta voimaa, jota hän oli kokemuksistaan kerännyt sekä YMMÄRRYSTÄ! Miten joku voi puolesta sanasta tietää mitä tarkoitan ja ajatella asioista niin samalla tavalla. Tämän kuvion olen kohdannut jo useamman kerran - kohtalotovereita löytyy joka nurkan takaa ja yllättävän moni heistä kertoo kokemuksistaan melko avoimesti tilaisuuden tullen. En mäkään tykkää asioistani kahviloissa tms. huudella, mutta kyläillessä on helppo puhua asioista niiden oikeilla nimillä :)

Kun jäin yksin pienen lapsen kanssa, ajattelin arkea kauhulla. Valvomista, väsymystä, koiran lenkkeilytystä lumikinosten keskellä kiukkuisen lapsen kanssa, itkemistä illalla sohvannurkassa.. Elämä on sellaista, mitä siitä itselleen tekee - tietysti joidenkin ehtojen ja raamien sisällä. Haastavan tempperamentin omaavaa lasta ei muuteta "helpoksi", jos niin haluaa eikä koiraa opeteta lenkkeilyttämään itseään, mutta moniin asioihin voi vaikuttaa. Onnekaasti lapseni on helppo tapaus - olen siitä kiitollinen jokaikinen päivä, sillä minun voimavaroillani varustetulle ihmiselle helppo lapsi on hyvä juttu.

Valvon, koska jumitan koneella tai koska vatvon asioita, tai koska raskaushormonit estävät nukahtamasta. Superväsynyt olen kerran parissa viikossa, mutta muuten jaksan hyvin. En itke iltaisin sohvannurkassa ainakaan joka päivä :D Lapsenikin on toistaiseksi ollut koira-vaunu-lenkeillä suurimmaksi osaksi ihan hyvällä tuulella. Vanhempani ja ystäväni ovat auttaneet, pyytämällä ja pyytämättä. Jos jäisin murehtimaan sitä, miten joudun joka aamu olemaan se vanhempi joka nousee kun lapsi herää tai sitä, että kipeänäkin joudun olemaan aina se vanhempi joka tekee ruuan ja vie koiran ulos, niin en pääsisi pitkälle. Ajattelen erilailla.

On minun ja ennenkaikkea lapseni etu asua yhden onnellisen vanhemman kanssa, jos vaihtoehtona olisi asua kahden onnettoman, riitelevän vanhemman kanssa kaaoksen keskellä. Joka ilta SAAN kantaa pienen tyttöni nukkumaan, silittää hiuksia ja kertoa kuinka rakastan - arjessa kaikki rakkauteni vyöryy E:n päälle ja voin kertoa että sitä riittää! Meillä halitaan ja pussaillaan joka välissä. Joka päivä SAAN laittaa itse ruuan ja päättää, mitä syömme. Arki muokkautuu sellaiseksi, kuin olen itse päättänyt ja sellaiseksi, jonka näen parhaana vaihtoehtona omalle pienelle perheelleni. En ole joutunut tappelemaan kenenkään kanssa siitä, miten asiat tehdään kotona, siitä koska ne tehdään tai miksi.

Pian elämämme muuttuu hurjasti ja eteen tulee paljon kompromisseja (onneksi sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa olemme samoilla linjoilla asioissa!). Koen, että lähden uusia haasteita kohti hyvin erilaisin eväin, kun mitä olisin lähtenyt ilman lähivanhemman arkea taustalla. Lupaan ja vannon että osaan arvostaa jokaikistä lenkkiä, jonka menen vain koiran kanssa. Osaan arvostaa jokaikistä koneellista pyykkiä, jonka joku muu on pyöräyttänyt. Jokaikistä asiaa, jonka joku jakaa minun kanssani arjessa. Mutta se ei sulje pois sitä, että kaksin vietetty aika E:n kanssa on ollut upeata enkä vaihtaisi sitä mihinkään. Onneksi olen ajatellut samalla lailla lähes jokaisena kahdenkeskisenä päivänämme ja nauttinut ajasta, joka ei enää koskaan palaa :)

Loppuun vielä asioita, jotka ovat ihanimpia arjessamme tällä hetkellä:
- E:n hymy kun aamulla kysyn että nytkö jo noustaan ja koppaan hänet pois pinnasängystä Toivo kainalossaan
- isot kipolliset marjoja ja hedelmiä aamiaispöydässä
- se kun E kävelee Toivo kainalossa pinnasängyn luokse ja haluaa päikkäreille
- sylikkäin katsellut Pikkukakkoset
- tanssiminen, nauraminen, kiljuminen <3
- se kun lenkiltä tullessa leikitään yks-kaks-kolme leikkiä ulkovaatteita riisuessa
- se kun on käyty kaupassa ja pohditaan täyden jääkaapin äärellä, että mitä söisi iltapalaksi
- halaukset, silityksen, pusut!
- "väittely", jossa molemmilla on pilkettä silmäkulmassa ja vähän naurattaa
... niin: aamut, päivät ja illat! Ne ovat parasta.