itsesäälipäivitys

Mikäli inhoat itsesääliä ja onnettomuudessa rypemistä, niin suosittelen jättämään tämän tekstin lukematta.

Koko illan itkeneenä ja miettineenä päädyn kirjoittamaan pintaa syvemmältä siitä kuka olen. En ole se, kuka kuvittelin olevani 24-vuotiaana. Ei.. en todellakaan. En vaihtaisi päivääkään, sillä jokainen askel ja sekunti on tuonut minut tähän, missä nyt olen. Mutta jos saan jotain toivoa, niin en toivo omille lapsilleni moista kivikkoa, ellei sille ole jotain tarkoitusta ja elleivät he ole tarpeeksi vahvoja sitä ylittämään.

Ehkä lyhyesti siitä, mitä halusin ja toivoin.. Halusin lapsia nuorena; neljä lasta. Perheen, jossa tärkeintä on perhe itse. Olen haaveilija; halunnut aina kaiken. Halusin myös kouluun ja hyvän ammatin, jossa koen tekeväni oikeita asioita ja olevani muille avuksi. Myös hyvää palkkaa mielellään, kiitos. Mutta ennen kaikkea ammatin, jossa viihtyisin. Halusin, etten 50-vuotiaana katsoisi elämääni taaksepäin ja harmittelisi asioita joita olen tehnyt... tai asioita, joita olen jättänyt tekemättä. En ole toivonut miljoonia tai että kaikki ihailisivat mua. Tervettä, onnellista perhettä, jolle voin antaa kaikkeni ja työtä, jossa koen olevani tärkeä.

Vastaan on tullut kaikennäköisiä ihmisiä.. En sano, että itse olisin täydellinen. Olen vaativa, mutta usein liian sinisilmäinen ja luottavainen. Uskon kaikista ja kaikesta parasta - tai ainakin toivon niin kovasti, että melkein alan uskomaan toiveisiini. Olen usein ollut hankala ja manipuloiva - se tuntuu vielä jälkikäteenkin pahalta. Mutta menneitä ei voi muuttaa; tulevaisuuden käytöstään voi muuttaa ja sen olen tehnytkin kasvaessani aikuiseksi. Täydellisessä maailmassa ihmiset kohtelevat muita niinkuin toivoisivat itseään kohdeltavan, mutta ikäväkseni olen huomannut että maailmamme on kaikkea muuta kuin täydellinen.

Noin kolme vuotta sitten luulin, että olen saanut sylikaupalla onnea ja ihmettelin, miten olen sen kaiken ansainnut. Tapasin ihmisen, jonka kanssa halusin kaiken. Olin muuttanut kaupunkiin, jossa pystyin viemään opintoja eteenpäin. Pääsin irti baarityöläisen arjesta ja sain uusia ihania ystäviä. Hankin koiran, joka tasapainotti elämää. Kaikki meni alkuun hienosti enkä osannut sokeana huomata varoitusmerkkejä. Muutimme yhteen ja kaikki oli helppoa ja ihanaa. Sitten eräänä päivänä saavuin töistä kotiin ja pöydällä oli lappu: "Pakkasin kamani ja lähdin menemään. Oon pahoillani." En osannut reagoida, sillä ekaa kertaa joku oli lähtenyt mun luotani.. Se olin aina mä, joka kyllästyi edellisissä suhteissa ja lähti. Nyt olin panostanut kaikkeni ja kuuluttanut koko maailmalle, että olen maaailman onnellisin nainen.. Tehnyt kaiken niin hyvin kuin osasin. Ei mennyt kuin vuorokausi ja hän palasi luokseni. Tässä on hetki, jota olen tuhansia ja tuhansia kertoja manannut, kironnut ja katunut. Miksi otin hänet takaisin? Mutta jossittelu on turhaa.. Elämä menee niinkuin sen kuuluu mennä. Paria viikkoa myöhemmin olimme päättäneet karistaa kriisin jaloistamme ja vuokranneet uuden asunnon; idyllisen rivarikämpän. Muuttopäivää edellisenä iltana tein raskaustestin ja tikkuun ilmestyi kaksi viivaa. Olin halunnut lapsen 14-vuotiaasta saakka. En voi kuvailla tunnetta, mikä syttyi sinä hetkenä kun tajusin olevani raskaana.. Olin 22-vuotias. Aavistin tuloksen jo ennen kuin se ilmestyi testi-ikkunaan; olin tuntenut että jokin on erilailla. Koko elämäni muuttui ja ensimmäisen kerran tunsin olevani JOKU.

Odotusaika oli kaikkea muuta kuin mitä olin toivonut. Mies ryyppäsi, valehteli, sekoili.. Sulki välillä puhelimen ja lähti monta kertaa. Sain paniikkikohtauksia, luin pääsykokeisiin, rukoilin että mikä ikinä on lapselleni parasta, se tapahtuisi. Toinen hetki, jota olen manannut, kironnut ja katunut tuhansia kertoja on se, kun kävelimme kuuden vieraan edessä pienelle kappeliin tehdylle alttarille ja sanoimme toisillemme tahdon. Se oli elämäni suurin virhe. Ehkä tiesin sen silloin; en vaan antanut äänen sisälläni sanoa sitä tietoa ääneen. Kaikki oli kovin ristiriitaista: mies kohteli minua huonommin kuin kukaan ikinä, mutta kävi mukanani jokaikisessä neuvolassa ja piti huolen, että sain kaiken mitä halusin silloin kun hän oli selvinpäin tai tasapainoisemmalla tuulella. En aavistanut, mistä on kyse. Kesän ja lasketun ajan lähestyessä hän rauhoittui ja tsemppasi eri tavalla. Lapsi syntyi ja aloin nähdä miehen eri tavalla, sillä hänestä kuoriutui hyvä isä. Hän osallistui vauvanhoitoon enemmän kuin moni muu isukki, jätti ryyppäämiset hetkeksi vähemmälle ja tuki minua yliopiston alkuvaiheessa. (Pääsin oikeustieteelliseen 10 päivää sen jälkeen kun E oli syntynyt. Pääsykokeissa olin raskausviikolla 38+3.)

Kaikki oli ok. Ei hyvin, mutta ok. Pieni, ihmeellinen lapseni sai minut jaksamaan mitä vain. Riitoja, valehtelua.. mitä vain. Tärkeintä oli, että olin saanut lapseni terveenä syliin ja olin hyvä äiti. Kaikki muu tuntui vähäpätöiseltä.

Kun E oli 4 kk ikäinen, alkoi miehellä raju alamäki. En voi kuvata niitä asioita tähän, sillä olen todella kovasti yrittänyt unohtaa ne ja osittain onnistunutkin sulkemaan ne kauas pois mielestäni. Jokaisella on raja. Raja siitä kuinka paljon paskaa kestää. Yhteydenpito muihin naisiin selän takana, jatkuva ja paheneva valehtelu, rikokset, maaniset ja depressiiviset kaudet sekä uhkailu. Siinä vaiheessa kun kaikki näistä mahtuivat samaan viikkoon, alkoi oma rajani tulla vastaan. Tiesin, etten halua kasvattaa lapseeni sen kaiken keskellä - ja toisaalta että lapseni hyvinvointi oli hyvin riippuvaista omasta hyvinvoinnistani.

Löin avioeropaperit ensimmäisen kerran pöydälle ja aloin selailla asuntoilmoituksia kotikaupungistani. Lopulta kaikki tapahtui nopeasti, vaikka asuinkin E:n kanssa aluksi kaksin Helsingissä ja pelkäsin kuollakseni. Kesällä 2011 muutin vajaa vuoden ikäisen E:n sekä koiran kanssa Tampereelle. Sanoin, että muuta tänne koska tarvitsen tukea ja apua. Syy oli enemmänkin pelko - halusin pakoon. Kesä oli uhkailua, huutoa, itkua, pelkoa, ahdistusta.. Heinäkuun lopulla tapasin uuden mieheni ja aloin taas uskoa, että ehkä kaikella on tarkoitus. Hän oli kokenut näitä ja pahempia asioita vielä enemmän kuin minä ja päivä toisensa jaksan ihmetellä kuinka O on selvinnyt niin hyvin kuin on. Suurempaa onnea en ole kokenut kenenkään miehen kanssa elämässäni - tai suurempaa yhteenkuuluvuuden ja todellisen tarkoituksen tunnetta. Mutta kerron tästä jossain muussa postauksessa.

Uhkailu jatkui exäni puolelta; muut hankaluudet mieheni exän puolelta. Syksy oli rankkaa huoltajuuskiistoineen, avioeroprosesseineen.. Paljon kaikkea, minkä yritän unohtaa. Toivon vain, että pääsisin irti vanhoista asioista ja pystyisin takaamaan tyttärelleni tasapainoiset oltavat. Loppuvuodesta huoltajuuskuviot ja muut asettuivat lopulta uomiinsa (en toki vieläkään luota että taistelu niistä olisi ohi - oikeastaan, elämän käänteet ovat vieneet luottamukseni.. kaikkeen).

Kaikki oli hyvin sekunnin sadasosan; ehdin jo melkein kuolla onneen. Onneksi en kuollut, sillä muuten kohta olisi kaksi äiditöntä lasta enemmän. Todellinen yllätysvahinkoraskaus oli isoin shokki ikinä - isompi kuin aiemmin kuvailemani asiat. Se oli viimeinen asia, minkä olisi pitänyt tapahtua meille nyt. Halusimme yhteisen lapsen - viiden vuoden päästä tai myöhemmin. Shokkia sulattelemme yhä tänä päivänä, mutta ei siitä enempää. Raskausaikani (kaikki nämä 10 viikkoa kun olen asiasta tiennyt - nyt menemme viikolla viisitoista) on ollut ahdistusta, stressiä, pelkoa, pettymystä, itkua ja painajaista. Yhä jaksan uskoa, että kaikella on tarkoitus. Se ei vaan ole selkeytynyt minulle vielä, mikä se tarkoitus tässä asiassa on.

Kaikki vaikeudet kestää kun on saanut yhtä ihanan tyttären kuin minä olen saanut. Jälkikäteen välillä ihmettelen kuinka jaksoin viime vuoden. Pinnistelin koulua eteenpäin, hoidin tyttäreni pienestä vauvasta taaperoksi, tein vapaaehtoistyötä ja yritin selvittää kaikkea, mitä elämä on eteeni tiputtanut. Sille kaikelle on tarkoitus - se on tehnyt minusta vahvemman kuin mitä uskoin olevani 24-vuotiaana. En olisi pärjännyt ilman ystäviäni; kaikkia niitä tunteja kun olen itkenyt ja kirjoittanut.. He ovat jaksaneet tsempata jokaikisenä hetkenä. Toivon, että pystyn jotenkin elämässäni antamaan heille saman takaisin. En tule jatkossakaan selviämään ilman heitä - mutta jos johonkin luotan vielä kaiken jälkeen niin ystäviini. Ne harvat ihmiset, jotka ovat jaksaneet kulkea rinnalla ja kuunnella: tiedän etteivät he ole menossa mihinkään jatkossakaan, kävi mitä kävi. Ja paljon varmaan tulee vielä käymään. Luulen, että olen 25-vuotiaana ihminen, joka en uskonut olevani. Mutta niin sen on ollut tarkoitus mennä alusta alkaen.

Sellainen olen minä. Viimeiset 3 vuotta ovat muokanneet minua enemmän kuin 21 vuotta ennen niitä.