Tärkeät ihmiset kuuluvat jokaiseen päivään

Opin arvostamaan kotona olemista uudella tavalla sen jälkeen kun E oli osapäivähoidossa ystävälläni parin kuukauden ajan loppuvuodesta. Kotiarjen jatkuttua huomasin kuinka mahtavaa on herätä rauhassa, pussailla ja halailla aamuisin juuri niin kauan kuin haluaa, syödä aamupala rennossa tahdissa ja viettää päivää lapsentahtisesti. Toki joinakin päivinä on aikatauluja, mutta vielä tällä hetkellä on mahtavaa kun niitä ei ole joka päivä. Tärkein tehtäväni tällä hetkellä on olla tyttäreni arjessa kokoaikaisesti läsnä ja nauttia siitä lyhyestä ajasta jonka E on pieni.

Arkemme on melko rauhallista enkä yritä haalia sitä liian täyteen ohjelmaa. Aamulla syödään rauhassa, kuunnellaan musiikkia ja leikitään. Lenkillä vierähtää lähemmäs tunti; joskus kauemminkin. E viihtyy paljon omissa oloissaan leikkimässä ja tutkimassa, joten asunnostamme on yritetty karsia kaikki vaaranpaikat pois, sillä E yleensä kiukustuu mikäli menen liiaksi tarkkailemaan kun hän haluaa touhuta yksikseen. Usein E jammailee musiikin tahtiin ja tutkailee leluja tai lukee kirjoja. Kun kaipaa seuraa, niin tulee hakemaan äidin leikkiin mukaan tai alkaa riehumaan koiran kanssa ;) En niinkään viihdy lattialla leikkimässä vaan yleensä yhdessä luetaan kirjoja tai hoidetaan arjen askareita niin että E seuraa tarkasti vierestä tai matkii tekemisiäni. Päiväunien jälkeen lounastetaan rauhassa ja loppupäivä kuluu usein hurjaa tahtia.

Tänään oli harvinainen päivä, sillä lapsuudenystäväni S tuli kylään. Viime näkemisestä on jo aikaa, joten oli ihanaa heittää pizza uuniin ja jutella pari tuntia! <3 Keskustelun aiheet pyörivät tiiviisti synnytyksen ja vauvajuttujen ympärillä, sillä S odottaa esikoistaan syntyväksi huhtikuussa ja itsellä on laskettu aika 10.7. (mikä sattuu myös olemaan esikoiseni syntymäpäivä). 

S:n lähtiessä kotiin mentiin E:n kanssa samalla bussilla pari pysäkkiä kaupungin suuntaan, eli vanhemmilleni juhlistamaan äitini synttäreitä. Istuimme kakkupöydässä yhdeksän hengen porukalla ja E nauroi 10-vuotiaan serkkupoikani touhuille niin että hikka ei meinannut poistua hetkeksikään :) Viime vuosina suvun ja perheen merkitys elämässä sekä arjessa on korostunut tosi paljon ja vierailutkin ovat lisääntyneet.

Iltalenkki kului kummitädin kanssa puhelimessa juorutessa. Odotin kritiikkiä raskaudestani, mutta joudun ehkä myöntämään että kaikkien ensireaktio on ollut hurjan paljon positiivisempi kuin omani silloin kun tikkuun ilmestyi kaksi viivaa.

Maailmanluokan shokki ei ollut sitä, mitä olin toivonut joskus kokevani kun kuulen odottavani toista lasta, mutta tilanteen huomioon ottaen se oli perusteltua. Seurustelua oli takana reilut 3 kuukautta kun menkat olivat päivän myöhässä ja päätin tehdä testin huvin vuoksi, sillä niitä sattui olemaan vaatehuoneessa muuten vaan (eräässä nettiputiikissa oli raskaustestit ilmaiseksi viimeisen käyttöpäivän lähestyessä ja tilasin niitä ison nipun; silloin tarkoituksenani niitä ystävilleni keillä oli haaveissa raskautuminen).. Ensimmäiseen testiin ilmestyi nopeasti kaksi viivaa ja kädet alkoivat täristä. Tein neljä testiä lisää ja purskahdin paniikinomaiseen itkuun. Onneksi ystäväni oli chatissa ja rauhoitteli sen verran että pysyin jollakin tavoin järjissäni. Lähetin miehelle viestin töihin ja käskin soittamaan. O soittikin melko pian ja sain itkun sekä kiroilun seasta käskettyä hänet istumaan ennen kuin sopersin että "nyt on käynyt juuri niin kuin meille ei todellakaan pitäisi käydä tässä vaiheessa". O saapui tunnin sisällä töistä luokseni ja silitti selkää kun ulvoin sängynpohjalla.. Ensimmäiset pari kuukautta uutisen jälkeen olivat täynnä negatiivisia ajatuksia sekä epätoivoa. Pikkuhiljaa fiilis alkoi helpottaa, mutta yhä tulee päiviä, jolloin mietin että mikä tämän kaiken tarkoitus on. Olen kuitenkin aika varma että sellainen on (sillä asioilla tuppaa olemaan) ja luotan sen selviävän meillekin pian.. viimeistään heinäkuussa ;)

Yritän päivittää blogia ahkerasti, vaikka tuleva vuosi on täynnä suuria muutoksia!