vertaistuesta ja ihanasta arjesta

On tyypillistä, että ihminen haluaa todistella että asiat ovat paremmin kuin ovat. Että, ei tää nyt iso juttu ollut tai et ei meillä ole mitään hätää. Se ehkä tuntuu ratkaisulta, jolla säästää itseään. Ennen tein itsekin niin. Tein paljon töitä, reenasin, valmensin, revin itseäni joka suuntaan.. Kuittasin muiden huolen sanomalla, että "nuorena jaksaa". Halusin näyttää jokaikiselle, että olen superihminen ja että jaksan 90 % enemmän kuin kukaan muu. Naurettavaa.

Nykyään en salaile sitä, että viimeisimmät vuodet ovat olleet rankkoja. Olen rohkeasti tilittänyt ystäville, joillekin sukulaisille, hakenut tietoa ja apua. Suurimmiksi tukipilareiksi ovat tulleet ihmiset, jotka tekevät samalla tavoin. Monesta kaverista (nykyään ystävästä) en olisi päällepäin uskonut, minkälaisia asioita he ovat käyneet läpi. Tutustuessa he ovat kuitenkin avanneet mielensä ja tarinansa minulle. Kertoneet, miten elämä on kohdellut ja hyväsydämisesti, vilpittömästi neuvoneet kuinka selviän paremmin silloin kun tuntuu etten selviä. Se on parasta vertaistukea. Ja sitä en olisi löytänyt, ellen olisi avoimesti keskustellut ihmisten kanssa siitä, millaista elämä OIKEASTI on. Olen räpätäti enkä enää pelkää kertoa asioistani.. Luulin ettei monta kaltaistani hölisijää ole, vaan ihmiset haluavat pitää yksityisasiat itsellään, mutta voi kuinka väärässä olinkaan!! Kuinka monta yhtäläisyyttä, kuinka monta samankaltaista menneisyyttä ("kohtaloa") olen löytänyt ystäviltäni, kun hekin ovat puhuneet. Olen siitä kiitollinen. Kipeiden asioiden jakaminen ja yhteenkuuluvuuden tunne samanlaisten kokemusten vuoksi on uskomattoman vahva pohja kestävälle ystävyydelle. Toki luotan muidenkin, ei-samanlaisia-kriisejä-kokeneiden ystävieni pysyvän matkassa; heistä olen kiitollinen myös - ystävyys vaan on erilaista.

Olin kylässä uudella tutullani torstaina. Tapasimme elokuussa koulutuksessa, uudelleen lokakuussa seminaarissa ja sen jälkeen facebookissa. En ollut edes aavistanut, kuinka samanlainen tausta hänellä voisi olla. Ajattelin hänellä olevan ydinperhe, normaali koulu-työ-perhe-tausta jne. Jälleen kerran yllätyin!! Samanlaisia kokemuksia säkkikaupalla, uskomatonta voimaa, jota hän oli kokemuksistaan kerännyt sekä YMMÄRRYSTÄ! Miten joku voi puolesta sanasta tietää mitä tarkoitan ja ajatella asioista niin samalla tavalla. Tämän kuvion olen kohdannut jo useamman kerran - kohtalotovereita löytyy joka nurkan takaa ja yllättävän moni heistä kertoo kokemuksistaan melko avoimesti tilaisuuden tullen. En mäkään tykkää asioistani kahviloissa tms. huudella, mutta kyläillessä on helppo puhua asioista niiden oikeilla nimillä :)

Kun jäin yksin pienen lapsen kanssa, ajattelin arkea kauhulla. Valvomista, väsymystä, koiran lenkkeilytystä lumikinosten keskellä kiukkuisen lapsen kanssa, itkemistä illalla sohvannurkassa.. Elämä on sellaista, mitä siitä itselleen tekee - tietysti joidenkin ehtojen ja raamien sisällä. Haastavan tempperamentin omaavaa lasta ei muuteta "helpoksi", jos niin haluaa eikä koiraa opeteta lenkkeilyttämään itseään, mutta moniin asioihin voi vaikuttaa. Onnekaasti lapseni on helppo tapaus - olen siitä kiitollinen jokaikinen päivä, sillä minun voimavaroillani varustetulle ihmiselle helppo lapsi on hyvä juttu.

Valvon, koska jumitan koneella tai koska vatvon asioita, tai koska raskaushormonit estävät nukahtamasta. Superväsynyt olen kerran parissa viikossa, mutta muuten jaksan hyvin. En itke iltaisin sohvannurkassa ainakaan joka päivä :D Lapsenikin on toistaiseksi ollut koira-vaunu-lenkeillä suurimmaksi osaksi ihan hyvällä tuulella. Vanhempani ja ystäväni ovat auttaneet, pyytämällä ja pyytämättä. Jos jäisin murehtimaan sitä, miten joudun joka aamu olemaan se vanhempi joka nousee kun lapsi herää tai sitä, että kipeänäkin joudun olemaan aina se vanhempi joka tekee ruuan ja vie koiran ulos, niin en pääsisi pitkälle. Ajattelen erilailla.

On minun ja ennenkaikkea lapseni etu asua yhden onnellisen vanhemman kanssa, jos vaihtoehtona olisi asua kahden onnettoman, riitelevän vanhemman kanssa kaaoksen keskellä. Joka ilta SAAN kantaa pienen tyttöni nukkumaan, silittää hiuksia ja kertoa kuinka rakastan - arjessa kaikki rakkauteni vyöryy E:n päälle ja voin kertoa että sitä riittää! Meillä halitaan ja pussaillaan joka välissä. Joka päivä SAAN laittaa itse ruuan ja päättää, mitä syömme. Arki muokkautuu sellaiseksi, kuin olen itse päättänyt ja sellaiseksi, jonka näen parhaana vaihtoehtona omalle pienelle perheelleni. En ole joutunut tappelemaan kenenkään kanssa siitä, miten asiat tehdään kotona, siitä koska ne tehdään tai miksi.

Pian elämämme muuttuu hurjasti ja eteen tulee paljon kompromisseja (onneksi sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa olemme samoilla linjoilla asioissa!). Koen, että lähden uusia haasteita kohti hyvin erilaisin eväin, kun mitä olisin lähtenyt ilman lähivanhemman arkea taustalla. Lupaan ja vannon että osaan arvostaa jokaikistä lenkkiä, jonka menen vain koiran kanssa. Osaan arvostaa jokaikistä koneellista pyykkiä, jonka joku muu on pyöräyttänyt. Jokaikistä asiaa, jonka joku jakaa minun kanssani arjessa. Mutta se ei sulje pois sitä, että kaksin vietetty aika E:n kanssa on ollut upeata enkä vaihtaisi sitä mihinkään. Onneksi olen ajatellut samalla lailla lähes jokaisena kahdenkeskisenä päivänämme ja nauttinut ajasta, joka ei enää koskaan palaa :)

Loppuun vielä asioita, jotka ovat ihanimpia arjessamme tällä hetkellä:
- E:n hymy kun aamulla kysyn että nytkö jo noustaan ja koppaan hänet pois pinnasängystä Toivo kainalossaan
- isot kipolliset marjoja ja hedelmiä aamiaispöydässä
- se kun E kävelee Toivo kainalossa pinnasängyn luokse ja haluaa päikkäreille
- sylikkäin katsellut Pikkukakkoset
- tanssiminen, nauraminen, kiljuminen <3
- se kun lenkiltä tullessa leikitään yks-kaks-kolme leikkiä ulkovaatteita riisuessa
- se kun on käyty kaupassa ja pohditaan täyden jääkaapin äärellä, että mitä söisi iltapalaksi
- halaukset, silityksen, pusut!
- "väittely", jossa molemmilla on pilkettä silmäkulmassa ja vähän naurattaa
... niin: aamut, päivät ja illat! Ne ovat parasta.

Tärkeät ihmiset kuuluvat jokaiseen päivään

Opin arvostamaan kotona olemista uudella tavalla sen jälkeen kun E oli osapäivähoidossa ystävälläni parin kuukauden ajan loppuvuodesta. Kotiarjen jatkuttua huomasin kuinka mahtavaa on herätä rauhassa, pussailla ja halailla aamuisin juuri niin kauan kuin haluaa, syödä aamupala rennossa tahdissa ja viettää päivää lapsentahtisesti. Toki joinakin päivinä on aikatauluja, mutta vielä tällä hetkellä on mahtavaa kun niitä ei ole joka päivä. Tärkein tehtäväni tällä hetkellä on olla tyttäreni arjessa kokoaikaisesti läsnä ja nauttia siitä lyhyestä ajasta jonka E on pieni.

Arkemme on melko rauhallista enkä yritä haalia sitä liian täyteen ohjelmaa. Aamulla syödään rauhassa, kuunnellaan musiikkia ja leikitään. Lenkillä vierähtää lähemmäs tunti; joskus kauemminkin. E viihtyy paljon omissa oloissaan leikkimässä ja tutkimassa, joten asunnostamme on yritetty karsia kaikki vaaranpaikat pois, sillä E yleensä kiukustuu mikäli menen liiaksi tarkkailemaan kun hän haluaa touhuta yksikseen. Usein E jammailee musiikin tahtiin ja tutkailee leluja tai lukee kirjoja. Kun kaipaa seuraa, niin tulee hakemaan äidin leikkiin mukaan tai alkaa riehumaan koiran kanssa ;) En niinkään viihdy lattialla leikkimässä vaan yleensä yhdessä luetaan kirjoja tai hoidetaan arjen askareita niin että E seuraa tarkasti vierestä tai matkii tekemisiäni. Päiväunien jälkeen lounastetaan rauhassa ja loppupäivä kuluu usein hurjaa tahtia.

Tänään oli harvinainen päivä, sillä lapsuudenystäväni S tuli kylään. Viime näkemisestä on jo aikaa, joten oli ihanaa heittää pizza uuniin ja jutella pari tuntia! <3 Keskustelun aiheet pyörivät tiiviisti synnytyksen ja vauvajuttujen ympärillä, sillä S odottaa esikoistaan syntyväksi huhtikuussa ja itsellä on laskettu aika 10.7. (mikä sattuu myös olemaan esikoiseni syntymäpäivä). 

S:n lähtiessä kotiin mentiin E:n kanssa samalla bussilla pari pysäkkiä kaupungin suuntaan, eli vanhemmilleni juhlistamaan äitini synttäreitä. Istuimme kakkupöydässä yhdeksän hengen porukalla ja E nauroi 10-vuotiaan serkkupoikani touhuille niin että hikka ei meinannut poistua hetkeksikään :) Viime vuosina suvun ja perheen merkitys elämässä sekä arjessa on korostunut tosi paljon ja vierailutkin ovat lisääntyneet.

Iltalenkki kului kummitädin kanssa puhelimessa juorutessa. Odotin kritiikkiä raskaudestani, mutta joudun ehkä myöntämään että kaikkien ensireaktio on ollut hurjan paljon positiivisempi kuin omani silloin kun tikkuun ilmestyi kaksi viivaa.

Maailmanluokan shokki ei ollut sitä, mitä olin toivonut joskus kokevani kun kuulen odottavani toista lasta, mutta tilanteen huomioon ottaen se oli perusteltua. Seurustelua oli takana reilut 3 kuukautta kun menkat olivat päivän myöhässä ja päätin tehdä testin huvin vuoksi, sillä niitä sattui olemaan vaatehuoneessa muuten vaan (eräässä nettiputiikissa oli raskaustestit ilmaiseksi viimeisen käyttöpäivän lähestyessä ja tilasin niitä ison nipun; silloin tarkoituksenani niitä ystävilleni keillä oli haaveissa raskautuminen).. Ensimmäiseen testiin ilmestyi nopeasti kaksi viivaa ja kädet alkoivat täristä. Tein neljä testiä lisää ja purskahdin paniikinomaiseen itkuun. Onneksi ystäväni oli chatissa ja rauhoitteli sen verran että pysyin jollakin tavoin järjissäni. Lähetin miehelle viestin töihin ja käskin soittamaan. O soittikin melko pian ja sain itkun sekä kiroilun seasta käskettyä hänet istumaan ennen kuin sopersin että "nyt on käynyt juuri niin kuin meille ei todellakaan pitäisi käydä tässä vaiheessa". O saapui tunnin sisällä töistä luokseni ja silitti selkää kun ulvoin sängynpohjalla.. Ensimmäiset pari kuukautta uutisen jälkeen olivat täynnä negatiivisia ajatuksia sekä epätoivoa. Pikkuhiljaa fiilis alkoi helpottaa, mutta yhä tulee päiviä, jolloin mietin että mikä tämän kaiken tarkoitus on. Olen kuitenkin aika varma että sellainen on (sillä asioilla tuppaa olemaan) ja luotan sen selviävän meillekin pian.. viimeistään heinäkuussa ;)

Yritän päivittää blogia ahkerasti, vaikka tuleva vuosi on täynnä suuria muutoksia!