talvinen tiistai

Aamulla herättiin ihanan myöhään, klo 9! Mummu (eli äitini) tuli katsomaan E:tä siksi aikaa, että kävin Toton kanssa aamulenkillä. Aamulenkin jälkeen lähdettiin E:n kanssa pulkalla saattamaan mummua kotiin. E sai vauvapulkan toissapäivänä isovanhemmilta ja hihkuu kyydissä aivan onnessaan! Todella helpottava tekijä arkeen kyllä, kun ei tarvitse vaunuja/rattaita ihan jokapuolelle roudata mukaan. Ajattelin illalla testata kuinka koiran ulkoilutus onnistuu pulkan kanssa, mutta mulla on omat epäilykseni että se saattaa olla melkoinen fiasko...

E meni äsken nukkumaan ja mä aloin kokkailemaan. Oltiin viime viikolla kylässä ja saatiin tällaista ruokaa: http://karppaus.info/resepti/resepti.php?id=2521 . Oli niin hyvää, että päätin kokeilla itsekin. Ystäväni S oli lisännyt ohjeen mausteisiin vielä meiramin, oreganon, mustapippurin sekä cajun-mausteen. Itse apinana lisäsin nämä myös, cajun-maustetta lukuunottamatta sillä sitä ei löytynyt kaapista :( Ruuanlaittoon meni rennosti ottaessa, samalla bailatessa ja hitaalla tarhdilla värvätessä noin tunti ja uunissa 45 min. Kerrankin muistin ottaa ruuanlaittovaiheesta kuvia, mutta pahoittelen niiden laatua - en ole mestarikuvaaja eikä motivaationi riitä opettelemaan ;D

^ munakoisoviipaleiden itkettäminen

^ reippaasti sipulia (ei silti maistunut lopputuloksessa liiemmin)

^ maustetta

^ munakoisojen paistaminen sekä takana valmistuva kastike

^ ainesten latominen uuniastiaan

^ nams nams, melkein valmiina uuniin

^ näin "runsaasti" jäi jäljelle padan pohjalle kun oltiin otettu E:n kanssa annokset; unohdin tottakai kuvata valmiin ruuan...

Ruoka oli taivaallisen hyvää; suosittelen kokeilemaan!

maailman suurimmasta rakkaudesta - äidinrakkaudesta

Haluaisin kertoa tyttärestäni miljoonalla sanalla, mutta tuntuu että sanatkaan eivät riitä kuvailemaan sitä millaisena hänet näen ja minkälaisia tunteita hänen äitinään oleminen minussa herättää.

E oli erittäin toivottu ja yritetty. Olin haaveillut lapsesta aina siitä saakka, kun nuorin serkkuni syntyi reilu kymmenen vuotta sitten. Haaveeni kasvoi ja kasvoi vuosien varrella ja valmistuin jo keräämällä tietoa ja miettimällä, millainen äiti minusta tulee. Työni kolmiperhehoitajana ennen raskautumistani vahvisti haluani saada lapsi kohtuunuorena.

Kun tikkuun viimein ilmestyi kaksi viivaa, koko elämäni muuttui. Odotusaikana olin huolissani ja ehkä hieman neuroottinen, mutta kantavana voimana oli tunne, että kaikki menee juuri niinkuin kuuluukin. Olin malttamaton ja halusin päästä synnyttämään, jotta tapaan elämäni tärkeimmän ihmisen pian.

Vuonna 2010, heinäkuun kymmenentenä päivänä klo 23.56 pieni, putipuhdas tyttäremme nostettiin rinnalleni pitkän synnytyksen päätteeksi. Pituutta 52 cm ja painoa 4065 g. Kaikki oli mennyt juuri niinkuin oli pitänyt ja onnentunne oli huumaava. Katsoessani tytärtäni minusta tuntui, kun olisimme tunteneet aina. Hän oli juuri sellainen kuin millaiseksi olin raskauden aikana hänet kuvitellutkin. Toki tiedolla sukupuolesta ja 4D-ultrallakin oli varmasti paljon tekemistä tämän kanssa.

Jäimme E:n kanssa kaksin arkeen hänen ollessaan pieni vauva. Nautin kuitenkin jokaisesta hetkestä täysillä. En ole epäröinyt äitinä, vaan olen luottanut omaan vaistooni ja päätöksiini. Olen imettänyt pitkään, kantanut vauvaa paljon (sylissä, liinassa, repussa), nukkunut perhepedissä ja antanut hänen sormiruokailla. Olen kieltäytynyt joistakin rokotteista ja luottanut välillä luonnonmukaisiin hoitokeinoihin (tosin, ja nyt koputan puuta, E ei ole juurikaan ollut kipeänä).

Ensimmäinen vuosi meni hurjaa vauhtia ja 1-vuotissynttäreiden jälkeen kehityksen tahti on ollut päätähuimaavaa. Pieni, tempperamenttinen tyttäreni on oppinut kävelemään ja puhuu paljon. Hän syö itse sujuvasti ja kommunikoi niin hienosti vieraidenkin ihmisten kanssa. Hän on sosiaalinen, vilkas ja iloinen, mutta omaa tahtoa löytyy myös roppakaupalla. Usein tunnistan hänessä itseni, mikä on tietysti täysin luonnollista, sillä vietämme suurimman osan ajastamme kaksin ja hän matkii kaiken minulta.

Arkielämä E:n kanssa on joka päivä suuri seikkalu! Opin itse uutta melkeinpä samaa tahtia kuin hänkin. Osaan nauttia niin pienistä asioista, että en ennen osannut kuvitella sen olevan mahdollista. Kauppareissu pulkalla tai se, kun E syö purkillisen raejuustoa välipalaksi - ne ovat valtavia onnen- ja riemunaiheita :) Kaiken voi löytää tavallaan uudestaan lapsen kanssa; kuinka jännää on kun pakkanen puree poskia, miltä tuntuu koskettaa viileää järvivettä, miltä shampoo tuoksuu :D Pienet asiat saavat isoja merkityksiä ja kokoajan kerrytän varastooni elämän tärkeimpiä muistoja.

En osaa kuvata suurta rakkauttani sanoin. Alla kuitenkin laulu, jonka soitin nauhurilta tyttäreni ristiäisissä. Se kiteyttää monta ajatusta, mutta sen lisäksi on monta tunnetta, joihin ei ole olemassa tarpeeksi suuria sanoja :)

Missähän sut tehtiin? 
Tähtien tuolla puolella 
muovailtiin huolella 

Ethän sä ikinä 
kadota tuota katsetta? 
Mitähän sä vielä kantaa voit 
korkealla kun noin sä soit 
Ei mitään tuu niin painavaa 
et se sinut musertaa 

Kaunis pieni ihminen 
Sä olet ainutlaatuinen 
Mitä vastaan tuleekaan, 
toista sua ei milloinkaan 

Keskellä ihmettä 
Sen tajuu vasta jälkeenpäin 
Taidat aavistaa jo sen 
Yksin täytyy jokaisen 
polku mennä pimeään 
että pystyy elämään 

Kaunis pieni ihminen 
Sä olet ainutlaatuinen 
Mitä vastaan tuleekaan, 
toista sua ei milloinkaan 

Sä saatat selvitä 
vähin vammoin matkalla 
Ystäväsi huolehtii 
kun askelees on hatarat 
Elämässä pitää kii 
jos sen päältä putoat 

Kaunis pieni ihminen 
Sä olet ainutlaatuinen 
Mitä vastaan tuleekaan, 
toista sua ei milloinkaan 

Sä olet ainutlaatuinen 
Mitä vastaan tuleekaan, 
toista sua ei milloinkaan 


-Johanna Kurkela: Ainutlaatuinen-

rakkauslaulu

Kauan sitten minussa

aavistus jo sinusta

Silloin tuntemattoman

tunnen nyt ja tunnustan

Sä olit vaara liian suuri kiertää

ja liian houkuttava ohittaa

En tienny kuinka kaikki voisikaan niin palaa, polttaa

Kaksi niin hehkuvaa ja kaunista saa kirkkaana loistaa

Kunpa auringon päivät päällämme ei päättyisi koskaan

Kauan sitten jotenkin

tuntematta aavistin

että illan harmaassa

tulet vastaan pelotta

Jos joskus pimeässä yksin seison

ja liekki sammunut jo kylmä on

en tiedä voiko sitä eloon saada kukaan toinen

Kaksi niin hehkuvaa ja kaunista saa kirkkaana loistaa

Kunpa auringon päivät päällämme ei päättyisi koskaan

En pidä kiinni, en työnnä sua pois

ja pyytämättäkin tahtoisit jäädä

Tänään ei satanutkaan vaikka taivas on ollut painava pitkään

vertaistuesta ja ihanasta arjesta

On tyypillistä, että ihminen haluaa todistella että asiat ovat paremmin kuin ovat. Että, ei tää nyt iso juttu ollut tai et ei meillä ole mitään hätää. Se ehkä tuntuu ratkaisulta, jolla säästää itseään. Ennen tein itsekin niin. Tein paljon töitä, reenasin, valmensin, revin itseäni joka suuntaan.. Kuittasin muiden huolen sanomalla, että "nuorena jaksaa". Halusin näyttää jokaikiselle, että olen superihminen ja että jaksan 90 % enemmän kuin kukaan muu. Naurettavaa.

Nykyään en salaile sitä, että viimeisimmät vuodet ovat olleet rankkoja. Olen rohkeasti tilittänyt ystäville, joillekin sukulaisille, hakenut tietoa ja apua. Suurimmiksi tukipilareiksi ovat tulleet ihmiset, jotka tekevät samalla tavoin. Monesta kaverista (nykyään ystävästä) en olisi päällepäin uskonut, minkälaisia asioita he ovat käyneet läpi. Tutustuessa he ovat kuitenkin avanneet mielensä ja tarinansa minulle. Kertoneet, miten elämä on kohdellut ja hyväsydämisesti, vilpittömästi neuvoneet kuinka selviän paremmin silloin kun tuntuu etten selviä. Se on parasta vertaistukea. Ja sitä en olisi löytänyt, ellen olisi avoimesti keskustellut ihmisten kanssa siitä, millaista elämä OIKEASTI on. Olen räpätäti enkä enää pelkää kertoa asioistani.. Luulin ettei monta kaltaistani hölisijää ole, vaan ihmiset haluavat pitää yksityisasiat itsellään, mutta voi kuinka väärässä olinkaan!! Kuinka monta yhtäläisyyttä, kuinka monta samankaltaista menneisyyttä ("kohtaloa") olen löytänyt ystäviltäni, kun hekin ovat puhuneet. Olen siitä kiitollinen. Kipeiden asioiden jakaminen ja yhteenkuuluvuuden tunne samanlaisten kokemusten vuoksi on uskomattoman vahva pohja kestävälle ystävyydelle. Toki luotan muidenkin, ei-samanlaisia-kriisejä-kokeneiden ystävieni pysyvän matkassa; heistä olen kiitollinen myös - ystävyys vaan on erilaista.

Olin kylässä uudella tutullani torstaina. Tapasimme elokuussa koulutuksessa, uudelleen lokakuussa seminaarissa ja sen jälkeen facebookissa. En ollut edes aavistanut, kuinka samanlainen tausta hänellä voisi olla. Ajattelin hänellä olevan ydinperhe, normaali koulu-työ-perhe-tausta jne. Jälleen kerran yllätyin!! Samanlaisia kokemuksia säkkikaupalla, uskomatonta voimaa, jota hän oli kokemuksistaan kerännyt sekä YMMÄRRYSTÄ! Miten joku voi puolesta sanasta tietää mitä tarkoitan ja ajatella asioista niin samalla tavalla. Tämän kuvion olen kohdannut jo useamman kerran - kohtalotovereita löytyy joka nurkan takaa ja yllättävän moni heistä kertoo kokemuksistaan melko avoimesti tilaisuuden tullen. En mäkään tykkää asioistani kahviloissa tms. huudella, mutta kyläillessä on helppo puhua asioista niiden oikeilla nimillä :)

Kun jäin yksin pienen lapsen kanssa, ajattelin arkea kauhulla. Valvomista, väsymystä, koiran lenkkeilytystä lumikinosten keskellä kiukkuisen lapsen kanssa, itkemistä illalla sohvannurkassa.. Elämä on sellaista, mitä siitä itselleen tekee - tietysti joidenkin ehtojen ja raamien sisällä. Haastavan tempperamentin omaavaa lasta ei muuteta "helpoksi", jos niin haluaa eikä koiraa opeteta lenkkeilyttämään itseään, mutta moniin asioihin voi vaikuttaa. Onnekaasti lapseni on helppo tapaus - olen siitä kiitollinen jokaikinen päivä, sillä minun voimavaroillani varustetulle ihmiselle helppo lapsi on hyvä juttu.

Valvon, koska jumitan koneella tai koska vatvon asioita, tai koska raskaushormonit estävät nukahtamasta. Superväsynyt olen kerran parissa viikossa, mutta muuten jaksan hyvin. En itke iltaisin sohvannurkassa ainakaan joka päivä :D Lapsenikin on toistaiseksi ollut koira-vaunu-lenkeillä suurimmaksi osaksi ihan hyvällä tuulella. Vanhempani ja ystäväni ovat auttaneet, pyytämällä ja pyytämättä. Jos jäisin murehtimaan sitä, miten joudun joka aamu olemaan se vanhempi joka nousee kun lapsi herää tai sitä, että kipeänäkin joudun olemaan aina se vanhempi joka tekee ruuan ja vie koiran ulos, niin en pääsisi pitkälle. Ajattelen erilailla.

On minun ja ennenkaikkea lapseni etu asua yhden onnellisen vanhemman kanssa, jos vaihtoehtona olisi asua kahden onnettoman, riitelevän vanhemman kanssa kaaoksen keskellä. Joka ilta SAAN kantaa pienen tyttöni nukkumaan, silittää hiuksia ja kertoa kuinka rakastan - arjessa kaikki rakkauteni vyöryy E:n päälle ja voin kertoa että sitä riittää! Meillä halitaan ja pussaillaan joka välissä. Joka päivä SAAN laittaa itse ruuan ja päättää, mitä syömme. Arki muokkautuu sellaiseksi, kuin olen itse päättänyt ja sellaiseksi, jonka näen parhaana vaihtoehtona omalle pienelle perheelleni. En ole joutunut tappelemaan kenenkään kanssa siitä, miten asiat tehdään kotona, siitä koska ne tehdään tai miksi.

Pian elämämme muuttuu hurjasti ja eteen tulee paljon kompromisseja (onneksi sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa olemme samoilla linjoilla asioissa!). Koen, että lähden uusia haasteita kohti hyvin erilaisin eväin, kun mitä olisin lähtenyt ilman lähivanhemman arkea taustalla. Lupaan ja vannon että osaan arvostaa jokaikistä lenkkiä, jonka menen vain koiran kanssa. Osaan arvostaa jokaikistä koneellista pyykkiä, jonka joku muu on pyöräyttänyt. Jokaikistä asiaa, jonka joku jakaa minun kanssani arjessa. Mutta se ei sulje pois sitä, että kaksin vietetty aika E:n kanssa on ollut upeata enkä vaihtaisi sitä mihinkään. Onneksi olen ajatellut samalla lailla lähes jokaisena kahdenkeskisenä päivänämme ja nauttinut ajasta, joka ei enää koskaan palaa :)

Loppuun vielä asioita, jotka ovat ihanimpia arjessamme tällä hetkellä:
- E:n hymy kun aamulla kysyn että nytkö jo noustaan ja koppaan hänet pois pinnasängystä Toivo kainalossaan
- isot kipolliset marjoja ja hedelmiä aamiaispöydässä
- se kun E kävelee Toivo kainalossa pinnasängyn luokse ja haluaa päikkäreille
- sylikkäin katsellut Pikkukakkoset
- tanssiminen, nauraminen, kiljuminen <3
- se kun lenkiltä tullessa leikitään yks-kaks-kolme leikkiä ulkovaatteita riisuessa
- se kun on käyty kaupassa ja pohditaan täyden jääkaapin äärellä, että mitä söisi iltapalaksi
- halaukset, silityksen, pusut!
- "väittely", jossa molemmilla on pilkettä silmäkulmassa ja vähän naurattaa
... niin: aamut, päivät ja illat! Ne ovat parasta.

itsesäälipäivitys

Mikäli inhoat itsesääliä ja onnettomuudessa rypemistä, niin suosittelen jättämään tämän tekstin lukematta.

Koko illan itkeneenä ja miettineenä päädyn kirjoittamaan pintaa syvemmältä siitä kuka olen. En ole se, kuka kuvittelin olevani 24-vuotiaana. Ei.. en todellakaan. En vaihtaisi päivääkään, sillä jokainen askel ja sekunti on tuonut minut tähän, missä nyt olen. Mutta jos saan jotain toivoa, niin en toivo omille lapsilleni moista kivikkoa, ellei sille ole jotain tarkoitusta ja elleivät he ole tarpeeksi vahvoja sitä ylittämään.

Ehkä lyhyesti siitä, mitä halusin ja toivoin.. Halusin lapsia nuorena; neljä lasta. Perheen, jossa tärkeintä on perhe itse. Olen haaveilija; halunnut aina kaiken. Halusin myös kouluun ja hyvän ammatin, jossa koen tekeväni oikeita asioita ja olevani muille avuksi. Myös hyvää palkkaa mielellään, kiitos. Mutta ennen kaikkea ammatin, jossa viihtyisin. Halusin, etten 50-vuotiaana katsoisi elämääni taaksepäin ja harmittelisi asioita joita olen tehnyt... tai asioita, joita olen jättänyt tekemättä. En ole toivonut miljoonia tai että kaikki ihailisivat mua. Tervettä, onnellista perhettä, jolle voin antaa kaikkeni ja työtä, jossa koen olevani tärkeä.

Vastaan on tullut kaikennäköisiä ihmisiä.. En sano, että itse olisin täydellinen. Olen vaativa, mutta usein liian sinisilmäinen ja luottavainen. Uskon kaikista ja kaikesta parasta - tai ainakin toivon niin kovasti, että melkein alan uskomaan toiveisiini. Olen usein ollut hankala ja manipuloiva - se tuntuu vielä jälkikäteenkin pahalta. Mutta menneitä ei voi muuttaa; tulevaisuuden käytöstään voi muuttaa ja sen olen tehnytkin kasvaessani aikuiseksi. Täydellisessä maailmassa ihmiset kohtelevat muita niinkuin toivoisivat itseään kohdeltavan, mutta ikäväkseni olen huomannut että maailmamme on kaikkea muuta kuin täydellinen.

Noin kolme vuotta sitten luulin, että olen saanut sylikaupalla onnea ja ihmettelin, miten olen sen kaiken ansainnut. Tapasin ihmisen, jonka kanssa halusin kaiken. Olin muuttanut kaupunkiin, jossa pystyin viemään opintoja eteenpäin. Pääsin irti baarityöläisen arjesta ja sain uusia ihania ystäviä. Hankin koiran, joka tasapainotti elämää. Kaikki meni alkuun hienosti enkä osannut sokeana huomata varoitusmerkkejä. Muutimme yhteen ja kaikki oli helppoa ja ihanaa. Sitten eräänä päivänä saavuin töistä kotiin ja pöydällä oli lappu: "Pakkasin kamani ja lähdin menemään. Oon pahoillani." En osannut reagoida, sillä ekaa kertaa joku oli lähtenyt mun luotani.. Se olin aina mä, joka kyllästyi edellisissä suhteissa ja lähti. Nyt olin panostanut kaikkeni ja kuuluttanut koko maailmalle, että olen maaailman onnellisin nainen.. Tehnyt kaiken niin hyvin kuin osasin. Ei mennyt kuin vuorokausi ja hän palasi luokseni. Tässä on hetki, jota olen tuhansia ja tuhansia kertoja manannut, kironnut ja katunut. Miksi otin hänet takaisin? Mutta jossittelu on turhaa.. Elämä menee niinkuin sen kuuluu mennä. Paria viikkoa myöhemmin olimme päättäneet karistaa kriisin jaloistamme ja vuokranneet uuden asunnon; idyllisen rivarikämpän. Muuttopäivää edellisenä iltana tein raskaustestin ja tikkuun ilmestyi kaksi viivaa. Olin halunnut lapsen 14-vuotiaasta saakka. En voi kuvailla tunnetta, mikä syttyi sinä hetkenä kun tajusin olevani raskaana.. Olin 22-vuotias. Aavistin tuloksen jo ennen kuin se ilmestyi testi-ikkunaan; olin tuntenut että jokin on erilailla. Koko elämäni muuttui ja ensimmäisen kerran tunsin olevani JOKU.

Odotusaika oli kaikkea muuta kuin mitä olin toivonut. Mies ryyppäsi, valehteli, sekoili.. Sulki välillä puhelimen ja lähti monta kertaa. Sain paniikkikohtauksia, luin pääsykokeisiin, rukoilin että mikä ikinä on lapselleni parasta, se tapahtuisi. Toinen hetki, jota olen manannut, kironnut ja katunut tuhansia kertoja on se, kun kävelimme kuuden vieraan edessä pienelle kappeliin tehdylle alttarille ja sanoimme toisillemme tahdon. Se oli elämäni suurin virhe. Ehkä tiesin sen silloin; en vaan antanut äänen sisälläni sanoa sitä tietoa ääneen. Kaikki oli kovin ristiriitaista: mies kohteli minua huonommin kuin kukaan ikinä, mutta kävi mukanani jokaikisessä neuvolassa ja piti huolen, että sain kaiken mitä halusin silloin kun hän oli selvinpäin tai tasapainoisemmalla tuulella. En aavistanut, mistä on kyse. Kesän ja lasketun ajan lähestyessä hän rauhoittui ja tsemppasi eri tavalla. Lapsi syntyi ja aloin nähdä miehen eri tavalla, sillä hänestä kuoriutui hyvä isä. Hän osallistui vauvanhoitoon enemmän kuin moni muu isukki, jätti ryyppäämiset hetkeksi vähemmälle ja tuki minua yliopiston alkuvaiheessa. (Pääsin oikeustieteelliseen 10 päivää sen jälkeen kun E oli syntynyt. Pääsykokeissa olin raskausviikolla 38+3.)

Kaikki oli ok. Ei hyvin, mutta ok. Pieni, ihmeellinen lapseni sai minut jaksamaan mitä vain. Riitoja, valehtelua.. mitä vain. Tärkeintä oli, että olin saanut lapseni terveenä syliin ja olin hyvä äiti. Kaikki muu tuntui vähäpätöiseltä.

Kun E oli 4 kk ikäinen, alkoi miehellä raju alamäki. En voi kuvata niitä asioita tähän, sillä olen todella kovasti yrittänyt unohtaa ne ja osittain onnistunutkin sulkemaan ne kauas pois mielestäni. Jokaisella on raja. Raja siitä kuinka paljon paskaa kestää. Yhteydenpito muihin naisiin selän takana, jatkuva ja paheneva valehtelu, rikokset, maaniset ja depressiiviset kaudet sekä uhkailu. Siinä vaiheessa kun kaikki näistä mahtuivat samaan viikkoon, alkoi oma rajani tulla vastaan. Tiesin, etten halua kasvattaa lapseeni sen kaiken keskellä - ja toisaalta että lapseni hyvinvointi oli hyvin riippuvaista omasta hyvinvoinnistani.

Löin avioeropaperit ensimmäisen kerran pöydälle ja aloin selailla asuntoilmoituksia kotikaupungistani. Lopulta kaikki tapahtui nopeasti, vaikka asuinkin E:n kanssa aluksi kaksin Helsingissä ja pelkäsin kuollakseni. Kesällä 2011 muutin vajaa vuoden ikäisen E:n sekä koiran kanssa Tampereelle. Sanoin, että muuta tänne koska tarvitsen tukea ja apua. Syy oli enemmänkin pelko - halusin pakoon. Kesä oli uhkailua, huutoa, itkua, pelkoa, ahdistusta.. Heinäkuun lopulla tapasin uuden mieheni ja aloin taas uskoa, että ehkä kaikella on tarkoitus. Hän oli kokenut näitä ja pahempia asioita vielä enemmän kuin minä ja päivä toisensa jaksan ihmetellä kuinka O on selvinnyt niin hyvin kuin on. Suurempaa onnea en ole kokenut kenenkään miehen kanssa elämässäni - tai suurempaa yhteenkuuluvuuden ja todellisen tarkoituksen tunnetta. Mutta kerron tästä jossain muussa postauksessa.

Uhkailu jatkui exäni puolelta; muut hankaluudet mieheni exän puolelta. Syksy oli rankkaa huoltajuuskiistoineen, avioeroprosesseineen.. Paljon kaikkea, minkä yritän unohtaa. Toivon vain, että pääsisin irti vanhoista asioista ja pystyisin takaamaan tyttärelleni tasapainoiset oltavat. Loppuvuodesta huoltajuuskuviot ja muut asettuivat lopulta uomiinsa (en toki vieläkään luota että taistelu niistä olisi ohi - oikeastaan, elämän käänteet ovat vieneet luottamukseni.. kaikkeen).

Kaikki oli hyvin sekunnin sadasosan; ehdin jo melkein kuolla onneen. Onneksi en kuollut, sillä muuten kohta olisi kaksi äiditöntä lasta enemmän. Todellinen yllätysvahinkoraskaus oli isoin shokki ikinä - isompi kuin aiemmin kuvailemani asiat. Se oli viimeinen asia, minkä olisi pitänyt tapahtua meille nyt. Halusimme yhteisen lapsen - viiden vuoden päästä tai myöhemmin. Shokkia sulattelemme yhä tänä päivänä, mutta ei siitä enempää. Raskausaikani (kaikki nämä 10 viikkoa kun olen asiasta tiennyt - nyt menemme viikolla viisitoista) on ollut ahdistusta, stressiä, pelkoa, pettymystä, itkua ja painajaista. Yhä jaksan uskoa, että kaikella on tarkoitus. Se ei vaan ole selkeytynyt minulle vielä, mikä se tarkoitus tässä asiassa on.

Kaikki vaikeudet kestää kun on saanut yhtä ihanan tyttären kuin minä olen saanut. Jälkikäteen välillä ihmettelen kuinka jaksoin viime vuoden. Pinnistelin koulua eteenpäin, hoidin tyttäreni pienestä vauvasta taaperoksi, tein vapaaehtoistyötä ja yritin selvittää kaikkea, mitä elämä on eteeni tiputtanut. Sille kaikelle on tarkoitus - se on tehnyt minusta vahvemman kuin mitä uskoin olevani 24-vuotiaana. En olisi pärjännyt ilman ystäviäni; kaikkia niitä tunteja kun olen itkenyt ja kirjoittanut.. He ovat jaksaneet tsempata jokaikisenä hetkenä. Toivon, että pystyn jotenkin elämässäni antamaan heille saman takaisin. En tule jatkossakaan selviämään ilman heitä - mutta jos johonkin luotan vielä kaiken jälkeen niin ystäviini. Ne harvat ihmiset, jotka ovat jaksaneet kulkea rinnalla ja kuunnella: tiedän etteivät he ole menossa mihinkään jatkossakaan, kävi mitä kävi. Ja paljon varmaan tulee vielä käymään. Luulen, että olen 25-vuotiaana ihminen, joka en uskonut olevani. Mutta niin sen on ollut tarkoitus mennä alusta alkaen.

Sellainen olen minä. Viimeiset 3 vuotta ovat muokanneet minua enemmän kuin 21 vuotta ennen niitä.

laiska kausi keittiössä jatkukoon - hurraa!

Lounasaikaan huomasin, että hitto, olen unohtanut käydä kaupassa. Jääkaapissa mua tervehti valo.. ja sen lisäksi onneksi muutamia ruoka-aineksia, kuten nämä:

Toki mulla on kuivakaapissa, kylmäkaapissa ja pakastimessa myös jotain, mutta jos nyt mietin et mitä lounaaksi laittaisi, niin kyllä ainekset alko oleen aikalailla tässä. Heitin sipulipihvit uuniin ja avasin jääkaapin uudelleen (ilmeisesti tällä kertaa silmälasit päässä).. kaksi kananmunaa sekä 2 dl kermaa. Raksuttaa raksuttaa.
Munakokkelia!! Munakokkeli levylle valmistumaan ja kauhunsekaisin ottein avaamaan kylmäkaappia. Kurkkua, paprikaa, spagettikurpitsaa.. Onpas köyhää tänään!! Keitin tytölle tummaa makaronia ja manasin dementoitumistani. Lopputuloksena todellista fast foodia eli n. 20 minuutissa kasaan riipaistu ateria. Älkää ihmiset ottako tästä mallia (ei sillä, että kellään olisi se varmasti mieleen tullutkaan):

^ E:n fast food-ateria.

^ Oma fast food-ateriani..

Onneksi kyseessä oli vain lounas ja tämän jälkeen varmasti muistan katsoa edellisenä päivänä jääkaappiin. E:lle ruoka maistui ihan hyvin, mutta lopulta alkoi ilmeisesti tökkimään, sillä kun korjasin astioita pöydästä, niin huomasin tämän:

^ Jep, vesimukiin hukutetut kurkut, paprikat ja pohjalla muutama makaroni.

Jälkiruuan kehittelin mustaherukoista sekä viininmarjoista + maitorahkasta. Köyhää, köyhää, mutta maistui hyvälle onneksi :) Ehkä vähän huijasin; enhän mä sitä itse vääntänyt vaan rakas tehosekottimeni teki kaiken homman:

^ Keittiöorjani.

Hmm.. Päivityksistäni saa varmasti sen kuvan etten KOSKAAN panosta ruuanlaittoon, mutta panostan oikeasti. Jotenkin on nyt vaan tullut "hehkutettua" näitä laiskojen päivien kokkauksia. Päivällisellä pinaattikeittoa ja salaattia - illalliseksi puolukkapuuroa, päärynöitä ja appelsiinia. Huomenna jotain kunnollista koko päivä.

Hypätäkseni aiheesta toiseen, katsoin tänään Jutta Gustafsbergin uuden ohjelman "Jutta ja superdieetit". En oo liiemmin uhrannut ajatuksia sille, millainen Jutta on ihmisenä, mutta myönnettäköön, että mulla on ollut ennakkoluuloja. Ja ilmeisen vääriä sellaisia!! Jutta vaikutti ohjelmassa älyttömän mukavalta, positiiviselta ja ihanalta ihmiseltä, jolla on asenne kohdillaan ja rento meininki. Tosi hienoa!! Toivottavasti jaksan katsoa tota inspiroivaa ohjelmaa jatkossakin - se sai tosi hyvälle mielelle.

Voisiko joku kertoa mulle, et kuinka saan tunnisteisiin enemmän kuin yhden tunnisteen? Oon todella käsi tän bloggerin kanssa.. Nyt unille - huomenna actionpäivä :)

pomppiva lintukoira

Ärrr! Kirjoitin tänne pitkän tekstin koirastani Totosta sekä meidän yhteisestä kolmen vuoden taipaleesta, mutta kolmesta julkaisusta huolimatta teksti ei ilmestynyt blogiin ja lopulta katosi hallintapaneelistakin kokonaan! Tästä lannistuneena en jaksa kirjoitttaa sitä uudelleen, vaan lisään ainoastaan kuvia rakkaasta karvalapsestani..

^ Matkalla kotiin ensimmäistä kertaa. Toto 8 viikkoa.

^ Nuuhkis.

^ Pieni mies ja isot korvat.

^ Ekaa kertaa "mummulassa" noin 3 kk ikäisenä.

^ Leikkikaveria vailla.

^ Päikkärit.

^ Ankkaani ette saa!

^ Just chillin'.

^ Toto Alfons Totolainen ja 3v-synttärikakku.

^ Ikuinen vauva! :)

rantapallon kasvattelua

Maha kasvaa.. Vanhempani eivät ole vieläkään kysyneet raskaudesta, vaikka varmasti arvaavat. Näemme kohtuullisen usein, melkein päivittäin, sillä asuvat alle kilometrin päässä. Tässä muutama otos mahankasvatteluprojektista. Jätän iltakuvat suosiolla pois, sillä silloin näytän välillä siltä että pitäisi jo suunnata laitokselle :P Pahoittelen, että olen ottanut melkein kaikki kuvat maha paljaana - eipä ole leikannut oikein.

^ rv 8+4

^ rv 9+3, alkuturvotukset!

^ rv 10+0

^ rv 11+0

^ rv 12+0, alkaa jo pömpöttää!

^ villikko masun sisällä, rv 12+0

^ rv 13+0, ihanat raskausarvet alkanu taas näkyyn.. mutta luotan että ne katoaa näkyvistä niinkuin ensimmäisenkin jälkeen.. paras olisi!

^ rv 14+0, ugh.

kahdenkeskinen viikonloppu

Meillä oli ensimmäistä kertaa IKINÄ kokonainen kahdenkeskinen viikonloppu O:n kanssa. 

Perjantaina käytiin istumassa iltaa mun (ja nyt O:nkin) tuttavapariskunnan kanssa. Ensin mentiin syömään pitkän kaavan mukaan The Grilliin! Ruoka oli todella hyvää - itse söin annoksen nimeltään bife con queso de cabra; siihen kuului grillattu härän ulkofileepihvi sekä paahdettua vuohenjuustoa tummalla basilika-madeirakastikkeella. Lisukkeeksi otin kasviksia. NAMS!! Jälkiruuaksi tilasimme O:n kanssa yhteisen mansikkajuustokakkupalan.. Syntisen hyvää. Muut urheat ruokailijat tilasivat myös alkuruuat sekä 16 cl viiniä, mutta itse tyydyin pääruokaan ja olosuhteiden pakosta pelkkään veteen ;D Ruoka oli herkullista ja seura suorastaan mahtavaa, mutta itse ravintolalta paikkana olisin ehkä toivonut hieman enemmän.. Valaistus oli mielestäni liian kirkas ja pöytien asettelu hieman ruokalamainen. Olenko liian kriittinen? 

Syömisen jälkeen suuntasimme hetkeksi istumaan Plevnaan. Miehet testasivat tummaa olutta ja kaikki seurueen kolme kauppatieteilijää (eli muut kuin minä) keskustelivat kiivaasti sulkapallosta sekä golfista. Itsellänihän ei ole mitään käryä kummastakaan lajista, mutta nyt sivustakuuntelijan roolin jälkeen tiedän jo vähän enemmän kuin ennen pöytään istahtamista ;)

Plevnasta suuntasimme elokuviin katsomaan pätkän nimeltä In time. Pelkäsin, että kyseessä on joku kauhuleffa, koska esittelyssä lukee pahaenteisesti sana "scifi". Onneksi leffa oli lopulta kaikkea muuta kuin pelottava. Ihan ok raina, mutta olisi ehkä saanut olla pikkuisen lyhyempi.. Aihe oli tosi ajankohtainen ja herätti ajatuksia paljon. Leffan jälkeen suuntasimme kotiin ja perille päästyämme kello olikin jo puoli kaksi yöllä - äärimmäisen outo aika lähteä viemään koiraa lenkille!

Lauantaina heräsimme supermyöhään - käytiin hyperenergisen haukun kanssa lenkillä sekä kaupassa hakemassa aamiaistarpeita. Olimme aamiaispöydässä vielä kun kello oli jo melkein kaksi! Sen jälkeen suuntasimmekin uudelleen raikkaaseen ulkoilmaan, nimittäin Kauppiin Kuntokolmoselle. Lähtiessä lämpömittari näytti -5,5 astetta ja palatessa -8 astetta! Lenkkeilyn jälkeen ilta kului pitkälti sohvalla hyvää ruokaa ja herkkuja syöden.. (Eikös olkkarissa voi syödä silloin kun ei ole lapsia paikalla? ;D). Herkuttelun aiheuttama morkkis ajoi O:n vielä juoksulenkille - ihailtava motivaatio <3 

Sunnuntaina herätys oli taas melko myöhäinen.. Harvinaista herkkua tällainen! O lähti aamupalan jälkeen sisägolf-radalle, minne ostin hänelle joululahjaksi peliaikaa.. Itse aloin odotella tytärtä kotiin ja hoidin sähköpostilla asioita sekä join järkyttävän suuren määrän kahvia. E tuli isältään neljän maissa ja oli nälkäinen sekä valitettavasti vilustunut. Jostain syystä ei suostu syömään isänsä luona juuri mitään ja sitten kotiin palatessaan haluaa suoraan keittiöön ja vetää itsensä ähkyyn :/ Toivottavasti tuo on ohimenevää, sillä eihän joka toinen viikonloppu voi kulua tuolla lailla paastotessa pelkän maidon voimalla.. Myös pientä kiukkua ja uniongelmia oli ollut havaittavissa Helsingin päässä, mutta varmasti se on ihan normaalia näin alkuvaiheessa tätä tapaamissysteemiä, kun pikkuinen vielä totuttelee. Mua kuitenkin lohduttaa ajatus siitä, että uskon tämän systeemin olevan meidän tilanteessamme paras mahdollinen E:lle ja myös lastenvalvoja on ollut samaa mieltä. On tärkeää, että välit isään pysyy läheisinä ja että näkevät myös ajan kanssa, mutta jokaviikkoinen reissaaminen Tampereen ja Helsingin välillä on sekä kuluttavaa, myös älyttömän kallista.

Illalla kävästiin mun vanhemmilla tuossa vajaan kilometrin päässä. Pikkuveljeni suuntaa huomenna armeijaan ja isä (eli pappa) oli laittanut pöytään herkkuja sekä keitti meille kaffet. Pappa oli käynyt Göteborgissa ja tuonut E:lle hienon torkkupeiton (joka pääsi nyt päiväpeitoksi). Itse sain lahjoituksena luistimet sekä dvd-soittimen, kun omamme hajosi viime viikolla ;D Kannattava reissu kaikenkaikkiaan siis.. Pappa ja E tanssahtelivat Fröbelin palikoiden tahtiin ja kotiintultaessa E nukahti melkeinpä samantien rakkaimman "mollamaijansa" eli Toivon viereen. Toivo on Ikeasta ostettu pehmeä kaveri ja E:lle superrakas! <3 Laitan Toivosta myöhemmin kuvan, sillä nyt tuo ihana kikkarapää on E:n vieressä yöunilla.

Kaikenkaikkiaan mukava viikonloppu ihanan talvisen pakkassään keskellä! Saas nähdä, mitä tuleva viikko tuo tullessaan :) Tässä vielä kuva meidän talvisesta etupihasta (otettu torstaina):

hiilarikammoa

E:n ollessa puolivuotias aloin vähentämään hiilihydraatteja ruokavaliostani. En tykkää puhua karppaamisesta, sillä se luo ennakkoluuloja ja saa monen sulkemaan korvansa kokonaan. Ehkä en itseäni edes kutsuisi karppaajaksi, sillä monien kokeilujen jälkeen olen löytänyt itselleni sopivan ruokavalion, mihin kuuluu myös hedelmiä (PALJON!).

Tammikuussa 2011 E:n ollessa puolivuotias, halusin karistaa viimeiset 8 raskauskiloa. Lopetin leivän, pastan ja riisin syömisen sekä jätin sokerin kokonaan pois. Kuukaudessa kilot oli karistettu ja olo oli mitä mahtavin! :O Alkuun menin sieltä, missä aita on matalin ja tein ruokia karppausinfon ohjeiden mukaan - pizzaa, gratiinia, pihvejä, mutakakkua, möttösiä.. Pikkuhiljaa aloin kokeilla omia ruokia ja laajentaa ruoka-ainelistaa.

Kun tapasin O:n heinäkuussa, oli painoni pudonnut pari kiloa liian alas. Hiilaria lisäämällä ne tulivat kyllä nopsaan takaisin.. Kesällä omassa ruokavaliossa pysyminen oli helppoa, mutta syksyn tullen päätin testailla, josko hiilareita nostamalla lihakseni palautuisivat paremmin lenkkeilyn jäljiltä.. Palautuivat kyllä, mutta myös karmea olo päänsärkyinen, turvotuksineen sekä erinäisine vaivoineen palasi. Niinpä jatkoin hyväksi toteamallani vähähiilarisella linjalla.

Vielä plussauksen jälkeenkin pystyin syömään samalla lailla hetken aikaa, mutta pahimman pahoinvoinnin aikana noudatin saamiani neuvoja ja kokeilin, miten hiilarit pitäisivät pahoinvointia kurissa. Päivinä, joina söin leipää, ei oksettanut läheskään niin paljon. Ainoa miinus tässä on että hiilarien syöminen tekee kierteen, jolloin "hiilarinälkä" kasvaa. Turvotus ja päänsärky tulivat takaisin, samoin masentunut mielentila sekä VÄSYMYS!

Nyt rv 13+2 toivoisin voivani palata aikaan ilman leipää ja kuitumuroja.. Oloni on karmea. Ainoa ongelma tässä on, että normaalisti syömäni ruoka ei uppoa. Olen pähkäillyt pääni puhki ja pyytänyt low carb-sivustolla vinkkejä, mutta en keksi ruokia, jotka "uppoisivat".. Pähkäilyt ja kokeilut saavat jatkua, sillä turvonnut ja voipunut olotilani on aiheuttanut niin voimakkaan alakulon, että en haluaisi edes mennä neuvolaan ensi viikolla sillä edessä on inhoamani tuomiohetki - vaa'alla käynti.

Neuvolatätini kannusti jatkamaan vähähiilarisella linjallani, sillä se hillitsee painonnousua raskausaikana sekä pitää mieliteot pienenä ja olon hyvänä. Viimeksi nestettä kertyi oikein urakalla ja synnyttämään lähtiessä vaaka näytti 25 kiloa enemmän kuin raskauden ensimmäisessä neuvolassa.. 15 kiloa jäi heti synnärille ja imetys teki sen että pystyin syömään mitä tahansa ja kuinka paljon tahansa, mutta paino tippui hitaaseen tahtiin. Mielelläni söisinkin kaikkea ja herkuttelisin, mutta fyysinen olo vaikuttaa myös henkiseen hyvinvointiin. Väsymys ja kärttyisyys - ei kiitos.

Ruokavalioni ei siis ole normaalitilassa pelkkää kananmunaa ja pekonia! Syön kasviksia (puoli kiloa päivässä ei ole mitään - syön varmasti reippaasti enemmän), hedelmiä, marjoja, maitotuotteita, lihaa, kanaa.. Leivon myös usein tai teen jälkiruokia - ero aikaan ennen hiilaritietoisuuttani on siinä, että teen ruuat mahdollisimman alusta asti itse :)

Raskaana ollessa ruuanlaitto on saanut välillä oksennuksen lentämään, joten monena päivänä olen valinnut helpon tien ja valmistanut jotain pikaruokaa. Olen tehnyt kasvisgratiinia, salaatteja ja porsaan uunifilettä kasvispedillä. Alla viime viikon lempipikaruokani: höyryttetyä parsakaalia ja babyporkkanoita, salaattia, kurkkua sekä maustamattomia broilerin fileesuikaleita, joiden sekaan pannulle olen heittänyt Arlan 'Apetina Snack vihreät oliivit ja valkosipuli'-pakkauksen (150g). Nopeaa, hyvää, maistuu E:llekin :) Ehkä tällä viikolla kuitenkin yritän panostaa ruuanlaittoon vähän enemmän.

Tänään ajattelin vielä sortua pikavaihtoehtoon, sillä loppupäivä on kiireinen. Tulista ruokaa rakastava puolitoistavuotiaani antaa mulle laajat vaihtoehdot ruuanlaittamisessa, sillä ei ole ruokaa, jota E ei söisi! Tänään siis Tex Mex-kanaa tai sipulipihvejä. E:lle lisukkeeksi tummaa makaronia ja kasviksia; itselleni pelkästään jälkimmäisiä. Nyt sohvalle katsomaan "Vauvan tarina" ja halimaan <3

Tärkeät ihmiset kuuluvat jokaiseen päivään

Opin arvostamaan kotona olemista uudella tavalla sen jälkeen kun E oli osapäivähoidossa ystävälläni parin kuukauden ajan loppuvuodesta. Kotiarjen jatkuttua huomasin kuinka mahtavaa on herätä rauhassa, pussailla ja halailla aamuisin juuri niin kauan kuin haluaa, syödä aamupala rennossa tahdissa ja viettää päivää lapsentahtisesti. Toki joinakin päivinä on aikatauluja, mutta vielä tällä hetkellä on mahtavaa kun niitä ei ole joka päivä. Tärkein tehtäväni tällä hetkellä on olla tyttäreni arjessa kokoaikaisesti läsnä ja nauttia siitä lyhyestä ajasta jonka E on pieni.

Arkemme on melko rauhallista enkä yritä haalia sitä liian täyteen ohjelmaa. Aamulla syödään rauhassa, kuunnellaan musiikkia ja leikitään. Lenkillä vierähtää lähemmäs tunti; joskus kauemminkin. E viihtyy paljon omissa oloissaan leikkimässä ja tutkimassa, joten asunnostamme on yritetty karsia kaikki vaaranpaikat pois, sillä E yleensä kiukustuu mikäli menen liiaksi tarkkailemaan kun hän haluaa touhuta yksikseen. Usein E jammailee musiikin tahtiin ja tutkailee leluja tai lukee kirjoja. Kun kaipaa seuraa, niin tulee hakemaan äidin leikkiin mukaan tai alkaa riehumaan koiran kanssa ;) En niinkään viihdy lattialla leikkimässä vaan yleensä yhdessä luetaan kirjoja tai hoidetaan arjen askareita niin että E seuraa tarkasti vierestä tai matkii tekemisiäni. Päiväunien jälkeen lounastetaan rauhassa ja loppupäivä kuluu usein hurjaa tahtia.

Tänään oli harvinainen päivä, sillä lapsuudenystäväni S tuli kylään. Viime näkemisestä on jo aikaa, joten oli ihanaa heittää pizza uuniin ja jutella pari tuntia! <3 Keskustelun aiheet pyörivät tiiviisti synnytyksen ja vauvajuttujen ympärillä, sillä S odottaa esikoistaan syntyväksi huhtikuussa ja itsellä on laskettu aika 10.7. (mikä sattuu myös olemaan esikoiseni syntymäpäivä). 

S:n lähtiessä kotiin mentiin E:n kanssa samalla bussilla pari pysäkkiä kaupungin suuntaan, eli vanhemmilleni juhlistamaan äitini synttäreitä. Istuimme kakkupöydässä yhdeksän hengen porukalla ja E nauroi 10-vuotiaan serkkupoikani touhuille niin että hikka ei meinannut poistua hetkeksikään :) Viime vuosina suvun ja perheen merkitys elämässä sekä arjessa on korostunut tosi paljon ja vierailutkin ovat lisääntyneet.

Iltalenkki kului kummitädin kanssa puhelimessa juorutessa. Odotin kritiikkiä raskaudestani, mutta joudun ehkä myöntämään että kaikkien ensireaktio on ollut hurjan paljon positiivisempi kuin omani silloin kun tikkuun ilmestyi kaksi viivaa.

Maailmanluokan shokki ei ollut sitä, mitä olin toivonut joskus kokevani kun kuulen odottavani toista lasta, mutta tilanteen huomioon ottaen se oli perusteltua. Seurustelua oli takana reilut 3 kuukautta kun menkat olivat päivän myöhässä ja päätin tehdä testin huvin vuoksi, sillä niitä sattui olemaan vaatehuoneessa muuten vaan (eräässä nettiputiikissa oli raskaustestit ilmaiseksi viimeisen käyttöpäivän lähestyessä ja tilasin niitä ison nipun; silloin tarkoituksenani niitä ystävilleni keillä oli haaveissa raskautuminen).. Ensimmäiseen testiin ilmestyi nopeasti kaksi viivaa ja kädet alkoivat täristä. Tein neljä testiä lisää ja purskahdin paniikinomaiseen itkuun. Onneksi ystäväni oli chatissa ja rauhoitteli sen verran että pysyin jollakin tavoin järjissäni. Lähetin miehelle viestin töihin ja käskin soittamaan. O soittikin melko pian ja sain itkun sekä kiroilun seasta käskettyä hänet istumaan ennen kuin sopersin että "nyt on käynyt juuri niin kuin meille ei todellakaan pitäisi käydä tässä vaiheessa". O saapui tunnin sisällä töistä luokseni ja silitti selkää kun ulvoin sängynpohjalla.. Ensimmäiset pari kuukautta uutisen jälkeen olivat täynnä negatiivisia ajatuksia sekä epätoivoa. Pikkuhiljaa fiilis alkoi helpottaa, mutta yhä tulee päiviä, jolloin mietin että mikä tämän kaiken tarkoitus on. Olen kuitenkin aika varma että sellainen on (sillä asioilla tuppaa olemaan) ja luotan sen selviävän meillekin pian.. viimeistään heinäkuussa ;)

Yritän päivittää blogia ahkerasti, vaikka tuleva vuosi on täynnä suuria muutoksia!